Ikivihreitä - evergreens

Uralin pihlaja Illan tuuli soittaa jo latvaa pihlajan. Kaupungilta kuulen nyt valssin niin kaihoisan. Pihlajasta se kertoo, on tuttu tarina sen. Muistan Uralin rinteillä valkolatvuksen. #Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on, loisti pihlajan huntu tuo alla auringon.# Kauas tuonne jääneen nyt tiedän pihlajan. Kauas kulki tieni, jäi hän jota rakastan. Syksyn punaiset marjat kuin kyynel pihlajan on. Itkin pihlajan lailla, on sydän onneton. #Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on, loisti pihlaja kerran tuo alla auringon.# Kenties kerran soittaa taas tuuli lauhemmin. Kaupunkien pauhu jää taakse viimeinkin. Missä pihlaja kukkii taas armaan nähdä mä saan. Luonto puhkeaa kukkaansa jälleen kauneimpaan. #Silloin seppelepäinen taas nuori morsian on . Loistaa pihlajan huntu tuo alla auringon.# Rosvo Roope  Tapio Rautavaara Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa surullisen tarinan, joll ei oo vertoa. Se on laulu merirosvosta Roope nimeltään, hän sydämiä särki, missä joutui kiertämään. Hän kaunis oli kasvoiltaan ja nuori iältään, ja opetuksen saanut oli omalta isältään. Vaan tyttö jota lempi, hän oli petturi, ja siksi tuli Roopesta nyt julma ryöväri. Viel' Itämeren rannikot ne Roopen muistavat ja naiset Pietarinkin vielä päätään puistavat, ja Suomenlahden kaupungit tuns Roope-ryövärin ja suuri oli pelko vielä Kokkolassakin. Ei neito Viron rannikon unhoita milloinkaan, kun Rosvo-Roopen kanssa hän joutui kapakkaan. He söivät mitä saivat ja joivat tuutingin, ja tyttö poltti sydämens, mutt Roope - sikarin. Ei tiennyt impi Oolannin, kuink' oli laitansa, kun Rosvo-Roope pestäväks' vei hälle paitansa. Yks' nappi oli irti, hän ompeli sen kiin, ja samalla hän ompeli myös sydämensä siin. Sai Roope viimein palkkansa, hän on nyt Suomessa, jossain jokivarressa lie lossivahtina. Hän lesken eessä nöyrtyi ja joutui naimisiin, ja sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiin.	Rautavaara Juokse sinä humma Juokse sinä humma (Tapio Rautavaara) Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma ja taival on pitkänlainen. Eihän se tyttö minun kyytiini tullut kun olen poika hurjanlainen. Mutta hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei. Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma ja kahden tässä hiljaa mennään. Humma on poijalla ainoa aarre ja sellaista ei ole kellään Jotta hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei. Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma ja varjot ne tietäni peittää. Maantieltä hiljaa mun lauluni kuuluu ja Liinukka harjaa heittää. Jotta hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei. Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma ja tiuku on aisan alla. Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla Mutta hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei. Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma ja metsässä huokaa tuuli. Maantien mutkassa pieni on tölli ja siellä on kirsikkapuuni Jotta hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei. Hummani hei, hummani hei, seisahda hummani hei. Isoisän olkihattu Tapio Rautavaara Mä tässä kerran ullakolle yksin kapusin ja sattumalta vanhan kaapin siellä aukaisin. Mä sitä pengoin mitä lienen oikein etsinyt, niin löysin vanhan olkihatun siitä kerron nyt. Sen pölystä kun puhdistin ja sitä kääntelin ja ullakolle vanhan arkun päälle istahdin. En aikaa tiedä miten kauan siinä viivähdin, kun isoisän tarinaa mä hiljaa muistelin. Ol kerran pieni hattukauppa sivukadulla. Niin pientä kauppaa nykyään et löydä todella. Ja siihen puotiin isoisä kerran piipahti. Hän kauan etsi olkihatun viimein valitsi. Vaan valinta se tuskin siinä aikaa vienyt ois, kas syy on toinen hennonnut ei millään mennä pois. Kun kerran katsoi myyjättären silmiin sinisiin, niin kaikki hatut ostanut hän kohta olis niin. Niin kului aikaa sinisilmäin vuoksi tosiaan. Nyt romanssi niin kaunis kohta puhkes kukkimaan. Ja joka päivä iltaisin kun kello tuli kuus nähtiin eräs herrasmies ja olkihattu uus odottavan sulkemista pienen myymälän, ja kahden nuoren kulkevan luo puiston hämärän. Ei kauniimmin tää satu pieni päättyä nyt voi, kun kera syksyn lehtien hääkellot heille soi. Näin kuvat kulki muistoissani hämys ullakon ja mietin kuinka kaunis sentään ihmiselo on. Vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain, kuin isoisän tarinasta olkihattu vain. Vaan ehkä ajan tomun alta joskus kuitenkin joku pienen muiston löytää niinkuin minäkin. Näin isoisän olkihattu sai mun laulamaan ja ja vanhan kaapin kätköihin sen laitoin uudestaan.	Loiri - Eino Leino Elegia sanat Nocturne sanat Tulkaa kotiin Ja vuodet ne käy yhä vaikeammaks Höyhensaaret Hautalaulu Kun muistelen Nocturne Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen. Sulle laulan neiti, kesäheinä, sydämeni suuri hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvä-seppel vehryt, uus. En ma enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo, nukkuu tuuliviiri; edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.
	Ikävöi, ihminen! Ikävöi, ihminen, kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, päiviä lapsuuden, aikoja armaita hempeän hoiveen, isää ja äitiä, veljiä, siskoja vierailla mailla, untesi neitiä, häntä, mi pois meni hämärien lailla. Muistatko aikaa, milloin sun aamusi nous elon kultaan, lempesi taikaa, riemuja, ammoin jo menneitä multaan, retkiä marjassa, laineita soiluvan salmen ja lahden, käyntejä karjassa, kesä-yön ääniä yksin ja kahden? Kaipaatko milloin pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi, istuen illoin, tuntien hiljaa maatuvas maaksi, kun kaikki haipuu kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä vitkahan vaipuu, vaikka sa korkeelle kurkotat yhä? Nauratko koskaan silloin sa naurua ivan ilkamoivan? Säikytkö, joskaan kuule et muuta kuin oman äänes soivan? Painatko pääsi silloin sa peljäten, kulmilta harmaan? Särkyykö jääsi muistosta, toiveesta mennehen, armaan? Itketkö, ihminen, silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon, hienointa sydämen, herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon? Kuuletko hukkaan juoksevan hetkiä mittaavan hiekan? Päivies kukkaan näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan? Kyynelten armo syntymälahjoista laupein on meille, surun suuren tarmo kylvetty siunaten sydämien teille: kärsien kestät, silloin kun nauttien sortuisit ammoin, itkien estät itsesi vallasta tyhjyyden kammoin. Ikävöi, ihminen, taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen! Rannalta tuskien nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen! Kultainen helää ihmisen ikävöivän sielussa kieli. Etsimys elää, maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.	Elegia Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta. Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini; riemua ei suo rattoisa seura, ei viini. Häipyvät taakse ahtoni ylpeät päivät. Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät. Notkosta nousin. Taasko on painua tieni? Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni. Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu. Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu, pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu, jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu. Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat. Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat. Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin, haavehen kullat mieleni murheella maksoin. Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka! Liikako lienee pantukin paatinen taakka? Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima. Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat, katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat? Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen? Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan! Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan. Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
	Virta venhettä vie Virta venhettä vie. Mihin päättyvi tie? Lyö kuohut purren puuta ja talkaa. Mikä ihminen on? Virvaliekki levoton. Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa. Yksi syntyy riemuun ja toinen murheesen ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen; kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa. Virta venhettä vie. Mihin päättyvi tie? Niin synkehinä synnit ne uhkaa. Hetken hehkuvi mies, sitten tummuvi lies, jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa. Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin ja poika perii kehdossa synnit isänkin ja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa. Mihin päättyvi tie? Virta venhettä vie. Koko maailma mun purressani läilyy. Meri ääretön, o! Etkö joudukin jo, suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy. Ois aika maata sunkin jo, suuri maailma, ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea. Katso, kuinka kuolon varjot häilyy. Virta venhettä vie. Mihin päättyvi tie? Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään. Meri, taivas ja maa kaikki, kaikk' katoaa - kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? Mut unessa niin armas on ajatella noin: Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi ja huomentuulet tuntureilta henkää. Vaiko valhetta lie? Mut noinpa mietin mie: Katso, kerran koko maailma herää. Susi lammast' ei syö, veli ei veljeä lyö eikä miesi tahko tapparan terää. Mut kaikki kauniit aatteet, joit' täällä aatellaan, ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan. Siis ihanteita, ihminen, kerää! Vaiko valhetta lie? Lapin kesä Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. Tuot' olen aatellut ma useasti, kun katson kansan tämän vaiheisiin. Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta ja suuri surkastua alhaiseen? Miks meillä niin on monta mielipuolta? Miks vähän käyttäjiä kanteleen? Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu kuin heinää, - miestä toiveen tosiaan, miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu tai kesken toimiansa katkeaa? Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo. Ja minä itse? Miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden. Miks seuraa käskyä en veren vietin, vaan kansain kohtaloita huokailen? On vastaus vain yksi: Lapin suvi. Sit' aatellessa mieli apeutuu. On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi ja kukkain kukoistus ja riemu muu. Mut pitkä vain on talven valta. Hetken tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan, kun taas ne alkaa aurinkoisen retken ja jättävät jo jäisen Lapinmaan. Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän, te suuret aatteet, teitä tervehdän! Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä, jos muutattekin maihin etelän! Oi, oppi ottakaatte joutsenista! Ne lähtee syksyin, palaa keväisin. On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin. Havisten halki ilman lentäkäätte! Tekoja luokaa, maita valaiskaa! Mut talven poistuneen kun täältä näätte, ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!	Väinämöisen laulu Ei iloja monta ihmislapselle suotu: Yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi korkean, selkeän sykysyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan. Ei suruja monta ihmislapselle suotu: Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. Ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo. Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu. Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun. Hymni tulelle Ken tulta on, se tulta palvelkoon. Ken maata on, se maahan maatukoon. Mut kuka tahtoo nousta taivahille, näin kaikuu kannelniekan virsi sille: Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua? Ei aivan: Aatos nousee mullasta. On kohtalosi kerran tuhkaks tulla, mut siihen ast' on aika palaa sulla. Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen? Jumala, henki, tuli ikuinen. On ihmis-onni olla kivihiiltä, maan uumenissa unta pitkää piiltä, herätä hehkuun, työhön, taisteloon, kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon, toteuttaa vuosisatain unelmat, joit' uinuneet on isät harmajat. On elon aika lyhyt kullakin. Siis palakaamme lieskoin leimuvin, tulessa kohotkaamme korkealle! Maa maahan jää, mut henki taivahalle. Kumpi on kauniimpi? Kumpi on kauniimpi: uskoa, että vapaus koittaa, toivoa, että valkeus voittaa, ja taistella valkeuden eestä, - vai taistella tietäen, ettei valkeus koita, tietäen, ettei vapaus voita, ja sentään taistella? Kumpi on kauniimpi: aatella: ellei vapaus voita, tuumia: ellei valkeus koita, miksi ma taistelen sitten? vai aatella: laps olen auringonlaskun, en koiton, mies olen valkeuden, vaikka en voiton, siksi mun murtua täytyy. (1903.)